Päivitetty 11.1.2007
Vapaa-aikani kuluu pääosin kolmen asian parissa: moottoripyöräily, musiikki ja ATK.
Tällä hetkellä suurimman osan vapaa-ajastani täyttää moottoripyöräily eri muodoissaan.
Pyöräily historiani juontaa juurensa isäni harrastuksesta, joten olen melko pienestä istunut pyörän kyydissä. Ensimmäinen pyöräni oli Suzuki RM80, taisin olla tuolloin n. kymmenen vanha. Tuon jälkeen perheessä oli pari Hussen piikkistä enduroa, joista toisella ajoin kevarikortinkin. Hauskoja pelejä, kun sattuivat kestämään ajokunnossa. Noiden jälkeen oli muutaman vuoden tauko intin ja autoilun aloituksen vuoksi. Tosin pikkusiskolla oli kevarina Suzuki Gamma, jota tuli lainailtua aina silloin tällöin.
Isä oli jossain vaiheessa kyllästynyt kyytivuoroista tappeleviin mukuloihin ja myynyt pyöränsä pois. No taisin olla 19 tai 20, kun tuli ehdotus kimppapyörän ostamisesta. Hervannasta löytyikin Suzuki 750 GSX-EF maailman rumimmalla katteella. No olihan tuossa vähän eri meininki kuin satakiloisen äijän istuessa Gamman pukilla. Minäpä taisin tuohonkin enimmät kilometrit rullata. Isä oli vahvasti kardaanin kannattaja, eikä minuakaan ketjujen rasvaus silloin kovasti kiinnostanut.
No Nokialta osui silmiin ilmoitus edullisesta BMW K100RS:stä, jota kävin muutamaan kertaan ihmettelemässä. Pyörässä oli kakkosvaihteessa vikaa, ja sain siitä kohtuu edullisen vaihtotarjouksen Suzukiin, joten siinä oltiin. Tämä meni sitten jo kokonaan minun budjetistani. Vika saatiin korjattua rattaan vaihdolla ja pienellä säädöllä, joten nyt alla oli oikea keskimatkan risteilyohjus. Tälläpä ei isä sitten enää montaa sataa kilometriä ehtinytkään ajaa.
Vaan olin tuossa synkkinä talvi-iltoina haikeana eksynyt esim. MC-sukkamehun ja matkaenduroharrastajien sivuille. Ja kun nuo lähiseudun päällystetyt tiet alkoivat jo käydä tutuiksi, niin alkoi tuo asfaltti pikkuhiljaa polttaa jalkojen alla. Kuinka ollakaan syyskesällä 2004 osui Söhmistä silmiin myynti-ilmoitus Yamahan valkokilpisestä vuoden -98 WR400:sta. Hinta ei vaikuttanut pahalta, ja koska pikaisen kokeen perusteella tuntui pelaavankin, jouduin kahden pyörän loukkuun. Tosin ongelma ei tuntunut pahalta, muutoin kuin vakuutusmaksujen eräpäivänä.
Koska nyt soran kutsuun oli vastattu, mutta Yammulla ei raaskinut pidempiä matkoja ajella, ja asfaltilla ei tahtonut renkaat kestää, alkoi katuenduron metsästys. SuperTenereä teki mieli, mutta budjetointi ja sopiva yksilö eivät osuneet samalle kertaa kohdalle, joten ei sitten. Minulle oli jo keväällä 2005 tarjottu vaihdossa Honda 650 Dominatoria, johon sitten syksyllä viimein myönnyin, vaikka se aika mopolta bemarin jälkeen tuntuikin. WR:stä en ole toistaiseksi ajatellut luopua, ehkö sen voisi vaihtaa hieman tuoreempaan ja punakilpiseen nyt kun tuli kuljetuskalustoakin hommattua.
Musiikki on ollut kuvassa mukana myös kohtuu kauan. Eka oikea soitin taisi olla pieni Casion kosketinsoitin, joskus ala-asteen ensimmäisinä vuosina. Äiti sai minut yllytettyä kansalaisopiston kurssille. Seuraavaksi isä osti vanhan kaksitasourun jalkiolla ja taisin jatkaa jollakin kurssillakin.
Äidin velipojat olivat myös soitelleet erilaisia soittopelejä, ja ilmeisesti sieltä isä sai päähän, että harmonikkaa olisi hyvä opetella. Niinpä sain sitten ensimmäisen hanurini ja kauppaan kuului soitonopetustakin. Opettajana taisi olla tuolloin Matikan Pentti. Äiti tunsi kuorotouhujensa takia porilaisen veteraanimuusikon Leevi Rantalaihon, jolta sain seuraavaksi yksityistunteja. Noihin aikoihin oli hanuristeja kasaantunut Nakkilan seudulle vähän keskimääräistä enemmän, josta seurasi oman kerhon perustaminen v. 1990.
Kerholla oli onnena saada vetäjäksi nuori virtuoosi Formusen Vesa, jonka johdolla soiton kehitys oli ripeää. Nyt alkoi muodostua jo pieniä bändikokeiluja ja erilaisia kokoonpanoja. Ja toisten soitosta alkoi tarttua uusia vaikutteita laiskan harjoittelijankin sähellykseen. Jossakin välissä tuli suoritettua Porin Palmgren opistossa musiikkiopiston 3/3 kurssit harmonikan soitossa. Vesa kasasi nuorista hanuristeista erilaisia kokoonpanoja, mm. Harmonikkayhtyeiden SM:issä menestyneen sekstetin, jossa minullakin oli kunnia olla mukana muutama vuosi. Myös Satahäme-Soi:n pelimannimestaruuskisoissa tuli käytyä muutamana vuonna toteamassa, ettei soolosoitto oikein ollut meikäläisen laji.
Ensimmäiset tanssikeikat taisi tulla tehtyä n. 14 ikäisenä paikallisella seurojentalolla ja kerhon järjestämissä suulitansseissa. Ensimmäinen "oma" bändi taisi olla Marja&Meininki, jossa vähän tuli oppia treenaamisesta ja sovittamisestakin. Minulla on melko varhaisesta ollu keikoilla mukana sekä hanuri että koskettimet, mikä olikin etu seuraavaksi perustetussa Trio Lagunassa, jossa basson, rumpujen ja laulun lisäksi loppu tila oli meikäläisen käytettävissä ;)
Nykyinen bändi pyrkiikin sitten hieman eroamaan tuosta perinteisestä kuviosta kitarat & harmonikka yhdistelmällä. Oli meikäläisellekin uusi asia, ettei kokoaika tarvitse soittaa vähintään kolmea ääntä täyttääkseen tilaa. Noiden vakiokokoonpanojen lisänä on aina ollut erilaisia tilapäisiä kokoonpanoja ja tuurauskeikkoja sen verran, että pysyy mieli virkeänä.